Johtajana toimimisesta

Ministeri Lehtomäki yllätti monen keskustalaisen ilmoittamalla, että hän vetäytyy keskustan puheenjohtajakilpailusta. Samalla mahdollisuus toimia Suomen hallituksen pääministerinä siirtyi ainakin toistaiseksi myöhemmille hetkille tuleville.

Mistä on kyse ? Kokenut ja nuorehko ammattipoliitikko jättää "elämänsä tilaisuuden" käyttämättä ?

Ministeri Lehtomäki kertoo syyksi halunsa viettää aikaansa jatkossakin perheensä kanssa, varsinkin kun perheen lapset ovat iältään vielä nuoria. Samantyyppisellä lausunnolla kokoomuksen ehkäpä kirkkain naistähti, Sari Sarkomaa vetäytyi myös pois paljon aikaa vaativasta ministerityöstä. Molemmat naiset ovat modernin sukupolven johtajia, joiden "ego" kestää vetäytymisen, koska heillä on kyky analysoida, mikä on heidän omalle hyvinvoinnilleen päätöksentekohetkellä oleellista ja tärkeää. Heillä on myös kyky ottaa ns. "aikalisä", ja keskittyä asioihin, joihin aika ja energiatila riittää, eikä siis yrittää liikaa joka rintamalla. Arvostan näitä ratkaisuja, vaikken kaikkia yksityiskohtia tunnekaan. Tämäntyyppiset ratkaisut ovat tavallaan "tienavaajia", sillä edellisen sukupolven "johtohahmot" eivät juuri omasta tahdostaan vetäytyneet vaativistakaan tehtävistä.

Uutta nimenomaan on se, että kyvykkyys hoitaa tehtävää ei ole esteenä, vaan tasapainoinen analyysi siitä, mihin aika riittää. Tällaisten päätösten tekeminen lienee edelleen luontaisempaa naisille, jotka ovat näissä tapauksissa molemmat vielä nuoria äitejä, jotka ovat oivaltaneet, että lapset kasvavat nopeasti, ja sitä aikaa ei saada koskaan enää takaisin. Toisaalta joku voi myös ihmetellä, että eikö ns. "ykköspaikat" kiinnosta tarpeeksi ? Kysymys on tavallaan samantyyppinen, jota moni huippu-urheilijaksi pyrkivä joutuu miettimään - kuinka paljon olen valmis "uhraamaan", jotta saan sen mitä haluan. Jos tavoitteena on piirinmestaruus juniorisarjoissa, lienee se ulottuvilla eritoten niille, jotka ovat jo nuorina lahjakkaita ja innokkaita. Kun halutaan eteenpäin, pelkät lahjakkuudet eivät enää riitä, vaan päämäärätietoisuuden ja oman halun ja motivaation pitää olla niin korkealla, että kykenee sanomaan monelle muulle asialle "EI".

Muistan esimerkiksi omasta nuoruudestani paljon hyviä ja lahjakkaita urheilijoita, jotka olisivat päässet varsin pitkälle omalla urheilu-urallaan, jos halu harjoitella päämäärätietoisesti olisi ollut kohdallaan. Lisäksi halu olla paras on ilmeisimmin oltava olemassa, mikäli halutaan kärkeen - tarvitaan kunnianhimoa. Eli usein niin urheilussa kuin työelämässäkin käy siis niin, että kaikkein lahjakkaimmat tai älykkäimmät eivät koskaan saavuta ns. ykköspaikkoja.

Tiedän omasta elämästäni, kuinka haastavaa on yhteensovittaa työ, perhe ja oma aika yhteen. Näillä kilometreillä voinen todeta, että kaikkien komponenttien jatkuva hoitaminen on äärimmäisen haastava tehtävä, ja varsinkin perheellisten ihmisten kohdalla vaaditaan ehdottomasti vanhempien sujuvaa yhteispeliä, jotta eri intressit tulisivat tasapainoisesti hoidettua. Kuinka löydetään yhteinen sävel sille, jos esimerkiksi isä tai äiti panostavat kovalla intohimolla ja asenteella urheilu- tai työuraan ? Mitä joudutaan "uhraamaan" ?

Suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa molemmat vanhemmat ovat jo vuosia käyneet töissä - on syntynyt tasa-arvoinen kulttuuri siitä, että sukupuoli ei ole esteenä vaativille tehtäville työmaailmassa.

Edelleen olemme kuitenkin tilanteessa, missä ylimmän johdon edustajista etenkin liike-elämässä naiset ovat selvässä vähemmistössä. Minusta tässä ei ole kysymys siitä, että miehet olisivat johtajina parempia kuin naiset. Todennäköisimmin pääsyy on nimenomaan se, mitä ministerit Lehtomäki ja Sarkomaa ovat omalla esimerkillään tehneet. Naiset ehkä tarkemmin kykenevät analysoimaan tilanteen vaativuuden, ja pyrkivät ajattelemaan kokonaisuutta eli perhettä ja muita intressipiirejä miehiä monipuolisemmin. Kuten ministeri Lehtomäki hyvin analysoi, että politiikassakin "kakkosrivissä" on selvästi helpompi olla kuin ykkösenä. Vaativuus monessa suhteessa muuttuu aivan toiselle tasolle, mikäli toimii samalla aikaa puolueen puheenjohtajana ja pääministerinä kuin toimiessa "perusministerinä" ja puolueen muissa johtotehtävissä. Lehtomäellä on siis selvä realistinen kyvykkyys analysoida tilanne, eikä pelkästään tavoitella ykköspaikkaa kynsin hampain.

Itse uskon, että todelliset johtajat toimivat juuri näin. He kykenevät analysoimaan oman tilanteen, koska ymmärtävät, että jos oma pää ei pelaa, ei voi toimia muidenkaan johtamisessa parhaalla mahdollisella tavalla. Toivottavasti tällä analysointikyvyllä olevia henkilöitä nähdään jatkossa yhä enemmän "kärkipaikoilla" - oli kyse sitten politiikasta tai yrityselämästä.

Urheilussa on aivan sama juttu. Todelliset voittajat eivät omaa voittamisen pakkoa, vaan suuren asenteen haluta voittoa. Sitä pitää rakastaa ja unelmoida joka päivä. Muuten muut intressit vievät voiton, ja on helpompi vaihtaa "alaa" tai tyytyä kakkos-kolmosrivin menestykseen.

Lopulta oleellisinta on se, että kykenee kokemuksiensa perusteella miettimään, mikä on minulle itselle tärkeää, jotta voin elää tasapainoista elämää. Eli en lähde arvostelemaan kenenkään ratkaisuja, vaan enemmänkin toivon, että ihmiset kykenevät löytämään oman tiensä, missä pääsääntöisesti on hyvä olla, ja hoitamaan tietyt vastuut ja velvollisuudet niin, että aikaansaa enemmän hyvää kuin ei-hyvää.

Tärkeäksi tekijäksi muodostuu myös oppimiskyky ja mukautuminen uusiin tilanteisiin, sillä joskus asiat aina etenevät maailmassa niinkuin me emme haluaisi. Silloin ei väkisin tekemällä usein päästä tuloksiin, vaan oivalluksilla miten tulee toimia uudistuvassa maailmassa. Mukautuminen yhdessä luonteen lujuuden kanssa varmistavat parhaiten sen, että saadaan aikaiseksi sellaisia positiivisiä asioita, joiden avulla jaksaa huomennakin jatkaa valoisasti eteenpäin - sempre avanti.

Mutta tarttukaamme tilausuuksiin, joita aukenee, jotta "vanhana" ei tarvi selitellä miksi joku jäi tekemättä tai elää "konditionaalissa". "What is the prize I'm willing to pay ?"