Janne Malvelan ajatuksista

Tämän päivä Keskisuomalaisessa oli mielenkiintoinen juttu uimavalmentaja Janne Malvelan ajatuksista. Ehkä kaikkein mieleenpainuvin asia oli Malvelan kategorisointi, missä hän jakaa urheilijat neljään erilaiseen tyyppiin:

1. Päivän lapset

"Urheilijat, jotka elävät tässä ja nyt- asenteella. He heittäytyvät kilpailuihin ja harjoituksiin. Heillä ei ole suunnitelmia kahden vuoden päähän."

2. Pohdiskelijat

"He miettivät omaa suhdettaan urheiluun. Miksi he urheilevat ? Mitä he haluavat ? He ovat analyyttisia, mutta omaavat kilpailutilanteessa taidon heittäytyä."

3. Toteuttajat

"Nämä urheilijat uskovat sokeasti kuulemaansa ja lukemaansa. He ovat matkijoita. Jos he kuulevat, että Michael Phelps ui kananmuna sussaa, he kauhovat itsekin kananmuna suussa. Jos he lukevat, että bulgarialainen voimamenetelmä on mullistava, he toteuttavat sitä kirjaimellisesti. Oma ajattelu on vähäistä, kritiikki heikkoa."

4. Tapaurheilijat

"He urheilevat, koska se on mukavaa ja heille luontevaa. Tavoitteita ei ole ajateltu tai sen kummemmin perusteltu. Kysymykseen, mitä he hakevat urheilusta, he vastaavat, että en tiedä, mitali olisi ihan kiva."

Malvelan mukaan huipputuloksiin voivat päästä urheilijat, jotka kuuluvat kahteen ensimmäiseen kategoriaan. Mielenkiintoista on, että urheilijat voivat uransa aikana liikkua kategoriasta toiseen.

Minusta erittäin mielenkiintoinen analyysi. Koska olen itse ollut urheilija kohtalaisella menestyksellä sekä yksilö- että joukkuelajeissa, tunnistan Malvelan analyysissä tuttuja piirteitä. Olen myös samaa mieltä, että huipputuloksiin ei pääse, mikäli ei ole intohimoa ja kykyä laittaa itsensä täysillä peliin tilanteessa, missä todellista kehittymistä voi tapahtua tai venymistä muuten vaan vaaditaan. Jos tehdään niinkuin coach aina sanoo tai ollaan menossa mukana siihen asti, kun on kivaa, saavutetaan average-taso, ei sen enempää.

Kolmen lapsen isänä ja 20 vuotta erilaisissa tehtävissä työelämässä olleena mielenkiintoista on myös heijastella Malvelan kategorisointia perhe- ja työelämään. Sekä perhe että työyhteisö koostuu yksilöistä, mutta tulokset saavutetaan usein muiden ihmisten tuella ja avulla.

Kyky heittäytyä tilanteeseen on menestystekijä myös perhe- ja työympäristössä. Se kertoo kyvystä keskittyä oleelliseen ja uskallusta tehdä asiat niin, että kaikki on pelissä. Se kertoo yksilön kyvystä uskoa johonkin, ja suurella intohimolla tehdä asioita. Siinä mielessä "päivän lapset" ja "pohdiskelijat" ovat näilläkin alueilla kategorioita, jotka kykenevät todennäköisemmin huipputuloksiin, kunhan ympäristötekijät ovat kohdallaan. Toisaalta "päivän lapset" ja "pohdiskelijat" saattavat välillä olla hyvinkin kriittisiä ja haastaa olemassa olevat totuudet, ja esittää asioita, jotka eivät ole aina isän / äidin tai johtajien / esimiesten mieleen. Mutta heillä on rohkeus tehdä se. Siitä ei aina seuraa hyvää.

Sen sijaan "toteuttajilla" ja "tapaurheilijoilla" on usein malli, missä odotetaan mitä isä / äiti tai esimies / johtaja sanoo, ja sitten vasta tehdään. Tällöin proaktiivisuus ja kriittisyys on vähäistä, ja harvoin mitään uutta ja ihmeellistä saadaan aikaiseksi. Usein kopioidaan muita, ja tyydytään vähäisempään kuin "päivän lapset" ja "pohdiskelijat". "Toteuttajat" ovat toisaalta vankkoja puurtajia ja tekevät usein asiat huolella loppuun asti. "Tapaurheilijoiden" haaste on tehdä asiat loppuun asti, sillä silloin kun asiat käyvät hankaliksi ja vastoinkäymisiä ilmenee, he saattavat vaihtaa johonkin toiseen tehtävään, ja olettaa, että joku muu hoitaa asiat loppuun.

"Tapaurheilijat" keskittyvät tekemään lähinnä heidän kannaltaa ns. "kivoja juttuja" ja tavoite on välillä epäselvä. Lahjakas "tapaurheilija" saattaa hyvinkin menestyä monella alueella, mutta varsinaiset huippusuoritukset jäävät usein saavuttamatta. "Tapaurheilijoiden" ajatuksenkulkuun voidaan vaikuttaa helposti, ja sitä kautta ulkoiset vaikutteet ohjaavat heidän toimiansa silloin tällöin voimakkaasti.

Hyvinvoipa perhe- ja työelämä tarvii todennäköisesti kaikenlaisia Malvelan tyyppi-kategorioita, jotta perhe / työyhteisö joukkueena voisi yltää huippusuorituksiin. Toisaalta voidaan perusteellisesti kysyä, mikä on huippusuoritus perhe- ja työelämässä ? Pystytäänkö sitä edes kunnolla mittaamaan ? Onko se jotain sellaista, missä pyyteetön antautuminen yhdistyy tavoitteelliseen työntekoon yhdessä sovittuja pelisääntöjä noudatten, ja yhteistä maalia kohti suunnistaen. ? Seuraako siitä silloin jotain kivaa ja tunnetta, että kannatti ponnistella ja laittaa kaikki peliin ? Mitä tapahtuu, jos epäonnistumme ? Uskallanko esittää omia näkemyksiä perheessäni / työyhteisössäni ilman pelkoa tai loputtoman perusteellista analyysiä ?

Mielenkiintoista on havainnoida, miten mahdollisesti Malvelan peruskategoriat muuttuvat ajan mittaan, jos muuttuvat. Milloin ollaan tapaurheilijoita, milloin päivän lapsia ? Mikä saa muutokset aikaan, jos saa ? Mikä tyyppi edustaa tällä hetkellä minua parhaiten ? Olenko mahdollisesti yhdistelmä kahdesta tai jopa useammasta kategoriasta ?

Joskus kun meillä on aikaa pysähtyä, Malvelan kategorisointi urheilijoista on pohdinnan arvoinen. Jos meillä ei ole aikaa pysähtyä, jokin on jo pielessä. Silloin ei huippusuorituksia aikaansaada.

KPJ (kunto, joukkuehenki ja perusasiat)

Kunto, Joukkuehenki ja Perusasiat (KPJ)

Joskus tulee mieleen joitain asioita menneisyydestä, joita haluaa uudelleenpohtia. Kerron tässä lyhyesti eräästä sellaisesta ilmiöstä, KPJ-ohjelmasta.

Monet meistä tuntevat ja tietävät suomalaisen yrityksen nimeltä Pekkaniska, joka on eräs Pohjoismaiden johtavista konevuokraamoista. Pekkaniskasta tekee harvinaisen yhtiön se, että se panostaa merkittävästi yhtiön työntekijöiden fyysiseen hyvinvointiin. Yhtiön netti-sivuilta selviää, että esimerkiksi seuraavia kannustimia käytetään:

• ei sairaslomaa vuoden aikana, 510 € palkkio
• ei tupakointia vuoden aikana, 170 € palkkio
• ei alkoholia vuoden aikana, 170 € palkkio
• marathonin juokseminen, 170 € palkkio
• enemmän leanvetoja kuin omistaja Pekka Niska (65-v), 170 €
• juokseminen yli 5 km lenkki, 1 €/km
• tupakoinnin lopettaminen, 1000 €

Kaiken takana on ajatus, että ihminen ollessaan fyysisesti hyvässä kunnossa jaksaa paremmin työssään, josta seuraa vähemmän sairaslomapäiviä, ja sitä kautta kustannussäästöjä työnantajalle. Minusta tällainen kannustinjärjestelmä on mahtava. Se osoittaa siis työnantajan todellista panostusta tärkeimpään voimavaraansa eli ihmisiin sekä todellisia tekoja ja systeemiä, että asia ja ymmärrys eivät jää pelkäksi puheeksi. Tällaisia firmoja on valitettavasti erittäin harvoja. Pekkaniskan mallilla ihminen, joka ei sairasta ja juoksee vuodessa 500 km sekä maratonin eikä tupakoi, ansaitsee 1350 € bonuksen, ei hassumpi, vai mitä ?

Toimiessani Metson-nimisen yhtiön erään business-linjan globaalin prosessiteknologia-toiminnon vetäjänä vuonna 2006, käynnistin toiminnossani Pekkaniskan mallin innoittamana ns. KPJ (kunto, perusasiat, joukkuehenki)-ohjelman. Idean taustalla oli Pekkaniskan mallin lisäksi havainto, että myös henkisen hyvinvoinnin lisäämisellä on positiivinen vaikutus työssä jaksamiselle ja sitä kautta uskon, että sairalomapäivät vähenevät.

Niinpä kehittelimme yhdessä joukkueeni kanssa mallin, missä ns. hyvinvointipisteitä voitiin ansaita fyysisten suoritusten lisäksi myös kirjojen lukemisella, elokuvissa tai teatterissa käymisellä ja uusien asioiden opiskelulla. Kolmentena elementtinä fyysisten ja henkisten suoritusten lisäksi oli ns. joukkuetapahtumat; osaston yhteiset tapahtumat, joiden tarkoituksena oli lisätä osaston yhdessä tekemisen meininkiä ja sitä kautta saavuttaa parempaa kavereiden ymmärrystä ja kunnioitusta.

Tälle ohjelmalle annettiin nimeksi KPJ-ohjelma. KPJ tulee siis sanoista kunto, perusasiat ja joukkuehenki, jotka ovat asioita, joista "aurinkokuningas" Juhani Tamminen puhuu kirjassaan "Kaikki pelissä". Tamminen kertoo, että hänen tapansa tehdä töitä joukkueensa kanssa perustuu näihin kolmeen asiaan.

Lyhykäisyydessään kunto (niin fyysinen kuin henkinenkin) varmistaa joukkueen pelaajien hyvinvoinnin ja kyvyn toimia hyvällä tasolla vaativissakin olosuhteissa. Perusasiat (varsinkin kun ne ovat yhdessä sovittu) muistuttavat siitä, että kiireenkin ja monimutkaisuuden keskellä tärkeät perusasiat eivät saa olla niin monimutkaisia, että ne eivät pysy mielessä. Ne ovat yksinkertaisia ja selkeitä, ja niiden tarkoitus on myös osaltaan selventää asioiden priorisointia niin, että perusasiat ovat tekemisenkin suhteen kunnossa. Lisäksi perusasioista tulee keskustella niin paljon, että ne ovat esillä jatkuvasti ja kaikki joukkueen jäsenet tajuavat niiden merkityksen. Joukkueen johto tekee myös kaikkensa, jotta joukkue ymmärtää perusasioiden tärkeyden, ja auttaa, tukee sekä vaatii niiden jalkauttamisessa käytäntöön.

Joukkuehenki on valtava voimavara, joka aikaansaa ihmeellisiä asioita. Sen avulla kestetään vastoinkäymisiä ja onnistumisien kohdatessa joukkueen sisäinen voima jakaantuu tasaisesti, eikä vaan joidenkin yksilöiden kesken.

Yhdessä loimme KPJ-ohjelmalle tietynlaiset portaat kuten lentoyhtiöiden bonus-korttien tasot; pronssi-, hopea- ja kultataso. Tasopisteet luotiin niin, että pronssitason saavuttaminen vaati jo kohtalaisen aktiivista toimintaa, ja toisaalta kultataso jo lähes päivittäistä aktiviteettiä joko liikunnan tai muun pisteitä aikaansaavan aktiviteetin puolella. Lisäksi pysyvästä tupakanpolton lopettamisesta ja maraton-juoksusta sai muhkeat bonuspisteet. Samoin merkittävästä painon pudottamisesta. Ohjelma sai joukkueeni keskuudessa erittäin hyvän vastaanoton. Tuloksien seuranta ja palkitseminen jäivät puolitiehen, koska tehtäväni muuttuivat kesällä 2007 jälleen kerran. Minun seuraajani priorisoi muita asioita enemmän, ja KPJ-ohjelma unohtui.

Omat työtehtäväni vaihtuivat, mutta muisto hienosta KPJ-ohjelmasta jäi hautumaan. Olisiko aika laittaa homma uudelleen käyntiin ?

Johtajana toimimisesta

Ministeri Lehtomäki yllätti monen keskustalaisen ilmoittamalla, että hän vetäytyy keskustan puheenjohtajakilpailusta. Samalla mahdollisuus toimia Suomen hallituksen pääministerinä siirtyi ainakin toistaiseksi myöhemmille hetkille tuleville.

Mistä on kyse ? Kokenut ja nuorehko ammattipoliitikko jättää "elämänsä tilaisuuden" käyttämättä ?

Ministeri Lehtomäki kertoo syyksi halunsa viettää aikaansa jatkossakin perheensä kanssa, varsinkin kun perheen lapset ovat iältään vielä nuoria. Samantyyppisellä lausunnolla kokoomuksen ehkäpä kirkkain naistähti, Sari Sarkomaa vetäytyi myös pois paljon aikaa vaativasta ministerityöstä. Molemmat naiset ovat modernin sukupolven johtajia, joiden "ego" kestää vetäytymisen, koska heillä on kyky analysoida, mikä on heidän omalle hyvinvoinnilleen päätöksentekohetkellä oleellista ja tärkeää. Heillä on myös kyky ottaa ns. "aikalisä", ja keskittyä asioihin, joihin aika ja energiatila riittää, eikä siis yrittää liikaa joka rintamalla. Arvostan näitä ratkaisuja, vaikken kaikkia yksityiskohtia tunnekaan. Tämäntyyppiset ratkaisut ovat tavallaan "tienavaajia", sillä edellisen sukupolven "johtohahmot" eivät juuri omasta tahdostaan vetäytyneet vaativistakaan tehtävistä.

Uutta nimenomaan on se, että kyvykkyys hoitaa tehtävää ei ole esteenä, vaan tasapainoinen analyysi siitä, mihin aika riittää. Tällaisten päätösten tekeminen lienee edelleen luontaisempaa naisille, jotka ovat näissä tapauksissa molemmat vielä nuoria äitejä, jotka ovat oivaltaneet, että lapset kasvavat nopeasti, ja sitä aikaa ei saada koskaan enää takaisin. Toisaalta joku voi myös ihmetellä, että eikö ns. "ykköspaikat" kiinnosta tarpeeksi ? Kysymys on tavallaan samantyyppinen, jota moni huippu-urheilijaksi pyrkivä joutuu miettimään - kuinka paljon olen valmis "uhraamaan", jotta saan sen mitä haluan. Jos tavoitteena on piirinmestaruus juniorisarjoissa, lienee se ulottuvilla eritoten niille, jotka ovat jo nuorina lahjakkaita ja innokkaita. Kun halutaan eteenpäin, pelkät lahjakkuudet eivät enää riitä, vaan päämäärätietoisuuden ja oman halun ja motivaation pitää olla niin korkealla, että kykenee sanomaan monelle muulle asialle "EI".

Muistan esimerkiksi omasta nuoruudestani paljon hyviä ja lahjakkaita urheilijoita, jotka olisivat päässet varsin pitkälle omalla urheilu-urallaan, jos halu harjoitella päämäärätietoisesti olisi ollut kohdallaan. Lisäksi halu olla paras on ilmeisimmin oltava olemassa, mikäli halutaan kärkeen - tarvitaan kunnianhimoa. Eli usein niin urheilussa kuin työelämässäkin käy siis niin, että kaikkein lahjakkaimmat tai älykkäimmät eivät koskaan saavuta ns. ykköspaikkoja.

Tiedän omasta elämästäni, kuinka haastavaa on yhteensovittaa työ, perhe ja oma aika yhteen. Näillä kilometreillä voinen todeta, että kaikkien komponenttien jatkuva hoitaminen on äärimmäisen haastava tehtävä, ja varsinkin perheellisten ihmisten kohdalla vaaditaan ehdottomasti vanhempien sujuvaa yhteispeliä, jotta eri intressit tulisivat tasapainoisesti hoidettua. Kuinka löydetään yhteinen sävel sille, jos esimerkiksi isä tai äiti panostavat kovalla intohimolla ja asenteella urheilu- tai työuraan ? Mitä joudutaan "uhraamaan" ?

Suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa molemmat vanhemmat ovat jo vuosia käyneet töissä - on syntynyt tasa-arvoinen kulttuuri siitä, että sukupuoli ei ole esteenä vaativille tehtäville työmaailmassa.

Edelleen olemme kuitenkin tilanteessa, missä ylimmän johdon edustajista etenkin liike-elämässä naiset ovat selvässä vähemmistössä. Minusta tässä ei ole kysymys siitä, että miehet olisivat johtajina parempia kuin naiset. Todennäköisimmin pääsyy on nimenomaan se, mitä ministerit Lehtomäki ja Sarkomaa ovat omalla esimerkillään tehneet. Naiset ehkä tarkemmin kykenevät analysoimaan tilanteen vaativuuden, ja pyrkivät ajattelemaan kokonaisuutta eli perhettä ja muita intressipiirejä miehiä monipuolisemmin. Kuten ministeri Lehtomäki hyvin analysoi, että politiikassakin "kakkosrivissä" on selvästi helpompi olla kuin ykkösenä. Vaativuus monessa suhteessa muuttuu aivan toiselle tasolle, mikäli toimii samalla aikaa puolueen puheenjohtajana ja pääministerinä kuin toimiessa "perusministerinä" ja puolueen muissa johtotehtävissä. Lehtomäellä on siis selvä realistinen kyvykkyys analysoida tilanne, eikä pelkästään tavoitella ykköspaikkaa kynsin hampain.

Itse uskon, että todelliset johtajat toimivat juuri näin. He kykenevät analysoimaan oman tilanteen, koska ymmärtävät, että jos oma pää ei pelaa, ei voi toimia muidenkaan johtamisessa parhaalla mahdollisella tavalla. Toivottavasti tällä analysointikyvyllä olevia henkilöitä nähdään jatkossa yhä enemmän "kärkipaikoilla" - oli kyse sitten politiikasta tai yrityselämästä.

Urheilussa on aivan sama juttu. Todelliset voittajat eivät omaa voittamisen pakkoa, vaan suuren asenteen haluta voittoa. Sitä pitää rakastaa ja unelmoida joka päivä. Muuten muut intressit vievät voiton, ja on helpompi vaihtaa "alaa" tai tyytyä kakkos-kolmosrivin menestykseen.

Lopulta oleellisinta on se, että kykenee kokemuksiensa perusteella miettimään, mikä on minulle itselle tärkeää, jotta voin elää tasapainoista elämää. Eli en lähde arvostelemaan kenenkään ratkaisuja, vaan enemmänkin toivon, että ihmiset kykenevät löytämään oman tiensä, missä pääsääntöisesti on hyvä olla, ja hoitamaan tietyt vastuut ja velvollisuudet niin, että aikaansaa enemmän hyvää kuin ei-hyvää.

Tärkeäksi tekijäksi muodostuu myös oppimiskyky ja mukautuminen uusiin tilanteisiin, sillä joskus asiat aina etenevät maailmassa niinkuin me emme haluaisi. Silloin ei väkisin tekemällä usein päästä tuloksiin, vaan oivalluksilla miten tulee toimia uudistuvassa maailmassa. Mukautuminen yhdessä luonteen lujuuden kanssa varmistavat parhaiten sen, että saadaan aikaiseksi sellaisia positiivisiä asioita, joiden avulla jaksaa huomennakin jatkaa valoisasti eteenpäin - sempre avanti.

Mutta tarttukaamme tilausuuksiin, joita aukenee, jotta "vanhana" ei tarvi selitellä miksi joku jäi tekemättä tai elää "konditionaalissa". "What is the prize I'm willing to pay ?"